Valmentajan näkökulmasta viime viikko oli erikoinen. Tuli yksi suuren suuri pettymys ja yksi todella suuri ilon aihe. Tasapaino näyttäisi siis olevan tässäkin hommassa. Itse teen kaikki asiat aina vähän liikaakin tunteella, joten jos petytään, niin petytään kunnolla ja jos on aihetta iloon, niin sitten myös iloitaan kunnolla. Aloitetaanpa ihan uutisten tulojärjestyksessä.
PETTYMYS
Lajia seuraavat tietävät, että kevään isot fysiikkalajien kilpailut ovat enää kahden viikon päässä. Itse valmensin juniorisarjaan menevää kilpailijaa. Aloitimme kisoihin valmistautumisen vuoden alussa ja startti oli kaikkea muuta kuin helppo. Projekti alkoi pidemmän sairastelun jälkeen ja annoinkin valmennettavalle päätösvallan siitä, haluaako hän ylipäätään lähteä kisaamaan keväällä. Kevät olisi hänella ikänsä puolesta ainoa mahdollisuus kisata nuorten sarjassa, joten sen vuoksi edes harkitsin tätä mahdollisuutta. Näin myös, että hänellä olisi vielä riittävästi aikaa dieetille ja kuntoon pääsemiselle. Valmennettava teki päätöksen, että hän haluaa tarttua mahdollisuuteen ja kisata kevällä.
Dieetti sujui hyvin ja olimme hyvin aikataulussa. Kunto kiristyi hienoa tahtia ja kistimme myös hiukan tahtia loppuvaiheessa, koska tulevista kilpailuista oli odotettavissa kovatasoiset. Riittävään kuntoon olisi päästävä. Olin tiedostanut, että sairastumisille ja loukkaantumisille ei projektissa olisi varaa, koska aikataulu oli muutenkin tiukka. Valmennettava tiedosti asian hyvin itsekin. Kaikki näytti kuitenkin hyvältä. Vielä kolme viikkoa ennen kilpailuita kävin tapaamassa häntä ja katsoimme kuntoa ja asentoja. Mietimme myös kakkea kisaan ja huoltamiseen liittyviä asoita. Tavoite oli selvä ja realistinen. Lähtisimme hakemaan ensin paikkaa finaalikuusikossa ja siitä sitten kovempia sijoja, sen verran hyvältä kunto vaikutti.
5 viikkoa ennen kisaa kaikki sujui loistavasti…
Seuraavalla viikolla tapahtui kuitenkin se, mitä kaikki kilpailijat jossakin vaiheessa dieettiä pelkäävät. PAHA SAIRASTUMINEN. Juuri, kuin kunnon kannalta ratkaisivimmat viikot olivat käsillä, niin kuumemittari näytti 38,5 astetta ja kurkku meni niin pahaan kuntoon, että jo pelkkä nielaisu tai veden juominen tuotti suunnatonta tuskaa. Lääkitys saatiin kuitenkin aloitettua välittömästi, mutta tauti vaikutti sitkeämmältä, kuin osasin edes pelätä. Kuume hiukan laski, mutta taas nousi uudestaan. Kurkku ei antanut parantumisen merkkejä… Laitoin takarajaksi tietyn päivän, että jos ei siihen päivään mennessä pääse salille takaisin, kisat olisi kisattu ja homma siltä osin paketissa.
Oli itselleni suuren suuri pettymys, kun sain viestiä, että tauti vaan jatkuu ja salille ei ole mitään asiaa. Kilpailijalle itselleen pettymys on varmasti ainakin yhtä suuri. Tavoite, eli kilpailu jää väliin. Sitä varten on kuitenkin kaikki työ tehty ja siihen on täysillä asennoiduttu. Hommasta putoaa pohja lähes täysin. Monilla käy samoin jopa kisojen jälkeen, vaikka olisikin päässyt lavalle asti. Masennus iskee. Pitää kuitenkin muistaa, että kisadieetti antaa hirmuisesti ilman kilpailuitakin. Varsinkin, kun dieetti etenee lähelle kisakuntoa. Oman kehon reaktioita on mielenkiintoista seurata ja kaikkein helpoin niitä on seurata silloin, kun kroppa on pienissä rasvoissa. Myös tässä tapauksessa opittiin paljon ja kisakipinä ei varmasti sammunut pettymyksestä huolimatta.
Valmentajalle nämä on kaikkein tuskallisimpia uutisia. Kuten jo sanoin, elän aina tunteella mukana näissä kisaprojekteissa, joten ne on myös minulle tärkeitä tapahtumia. Aloin heti kelaamaan, että oliko syy minun? Teinkö jotain ohjelmointia väärin, että sairaus pääsi yllättämään. Uskon itse kuitenkin, että suurin syy on siinä dieetin lähtötilanteessa. Pitkä sairastaminen ennen dieettiä ja useat antibioottikuurit olivat varmasti vain vaikuttaneet vastustuskykyyn ja sitä kautta altistivat sairaudelle, joka esti kilpailemisen.
Suurin arvostus menee kuitenkin valmennettavalle. On AINA todella vaikeaa tehdä päätös siitä, että ei nouse kisalavalle. Päätös on varmasti vieläkin vaikeampi tehdä siinä vaiheessa, kun kisoihin aikaa enää vaivaiset pari viikkoa. Päätös on kuitenkin tehty ja sen takana seisoo niin valmennettava, kuin valmennettavakin. Kisoja on joka vuosi ja terveys on projektissa kuitenkin etusijalla. Kilpailujen takia ei koskaan pidä vaarantaa omaa terveyttään. Muistakaa se, tulevat kisaajat!
ONNISTUMINEN
Jos sain huonoja uutisia, sain myös erittäin hyviä uutisia valmennukseen liittyen. Uutiset olivat niin hyviä ja yllättäviä, että ne löivät kuin halolla päähän. Uutiset liittyivät jo pari vuotta valmentamaani kilpailijaan Niko Varjolaan. Nikolla on edessä siirtyminen juniorisarjoista miesten puolelle, joten hänen kroppansa vaatii isomman pykälän lisää lihasmassaa. Sitä lähdimme toden teolla rakentamaan vuoden 2014 alusta. Nikon kädet ja varsinkin hauikset ovat aina olleet erittäin vaikeat kehitettävät ja tiesinkin, että juuri käsille olisi saatava jotain aikaisemmasta poikkeavaa ärsykettä harjoitteluun.
Projektin kulku
- Syksyn SM-kisasta toipumisen jälkeen siistimme täysin Nikon treenitekniikat. Tämä oli jo pelkästään suuren suuri haaste, koska Niko oli ehtinyt treenata omilla ronskeilla tekniikoillaan jo monta vuotta. Onneksi Niko ymmärsi tämän asian itsekin ja sitoutui tähän tekniikkamuutokseen kiitettävällä innolla. Aina, kun tekniikoita uusitaan, uusitaan aluksi myös treenipainot. Nyt se tarkoitti sitä, että painoja laitettiin vain sen verran, kuin uudet tekniikat antoivat myöten. Parhaimmillaan treenipainoista hävisi puolet pois, sarjapituuksien säilyessä samoina, kuin aikaisemmin. Myös käsiliikkeet opeteltiin lähes uudelleen ja liikeradan pituudet säädettiin sellaisiksi, että oikeat lihakset joutuvat tekemään kunnolla töitä, eivätkä avustavat lihasryhmät tule liian paljon liikkeisiin mukaan. Sarjojen suoritustekniikka myös uudistettuun bodailuun paremmin sopivaksi, eli kaikki sarjan toistot tehtiin yhtä kyytiä ilman sarjan sisäisiä pieniä lepohetkiä.
- Vuoden 2014 alusta laitettiin vireille todella kova 13 viikon mittainen käsitreenipainotus harjoittelussa. Tuo tarkoitti sitä, että viikossa tuli niin paljon työtä käsille, että ne eivät tuona aikana päässeet missään vaiheessa kunnolla palautumaan. Tällainen treenityyli on aina riski, mutta välillä riskejä on otettava, että tulee myös kunnolla tulosta! Tähänkin treenitapaan Niko panosti ja sitoutui marisematta. Kuin ihmeen kaupalla paikat pysyivät kunnossa, ja tällä hetkellä Niko saakin nauttia saamistaan käsitreenituloksista lähes ensimmäistä kertaa elämässään.
Tulos
Mittasimme Nikon olkavarsien ympärysmitan tammikuun alussa 2014. Tulos oli 38 senttiä. Nikon vieraillessa uudestaan tuon 13 viikon käsitreenijakson jälkeen toistimme mittauksen uudelleen ja mitta näytti 41 senttiä!! Nikon olkavarren ympärys oli siis kasvanut melkein sentin per kuukausi. Pidempään harjoitelleella tuo on ällistyttävä parannus. Noin lyhyt aika ja noin dramaattiset tulokset. Paino nousi Nikolla tuon 13 viikon aikana 2 kiloa, mutta kuvien ja tunnustelun perusteella, ei rasvaa ole kertynyt juurikaan käsiin, joten kyllä sinne vaan lihasta on ytullut komeasti lisää.
Onnistumiset ovat aina mahtavia myös valmentajan kantilta katsottuna, mutta myös pettymykset kuuluvat ajoittain asiaan. Molemmat asiat kasvattavat omalla tapaa. Pettymykset kasvattavat enemmäön henkisesti, kun taas onnistumiset ruokkivat onnistumisia myös tulevaisuudessa. Uskon vahvasti, että näistä molemmista tapauksista, joista kirjoitin tulee vielä kovia tekijöiä lajin parissa, mikäli vain pitkäjänteisyys ja mielenkiinto kovaan treenaamiseen säilyy. Tästä on hyvä jatkaa kohti uusia projekteja.
Niko posettaa uusilla käsillä.
Käykäähän tsekkaamassa pikaisemmat uutiset ja tyykkäämässä Facebook-sivustani!